Vuosia MS-tautia sairastaneena joutuu joka päivä taistelemaan ajatuksen kanssa, onko tässä mitään järkeä?
Jos minulta kysytään,mitä olen menettänyt sairauteni takia, on siihen helppo vastata. Ainoa asiat, jotka olen pysyvästi menettänyt, ovat liikunta, jota harrastin päivittäin, sekä työni. 30 vuotta sairastaneena, joutuu tietenkin joka päivä tekemään kompromisseja ja pieniä luopumisia, mutta niinhän kaikki muutkin keski-ikäiset joutuvat tekemään. Kyse selviytymisessä onkin siinä, mitä elämään jää jäljelle, mitä arvostaa ja mitä uutta voi saada menetettyjen tilalle.
Kun neljä lastani olivat pieniä, sairaus oli pahimmillaan, tuli avioero, menetti kaiken maallisen, mitä oli haalinut, teki oikeasti mieli luovuttaa. Mutta ymmärsin kyllä, että sellaista mahdollisuutta ei minulla ole. "Ylös ja eteenpäin"-oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä ajattelin aina luovutustunnelmissa, että annan itselleni 2 tuntia aikaa rypeä itsesäälissä ja sen jälkeen monot jalkaan ja lenkille. Se toimi hyvin vuosikausia. Opettelin myös vaatimaan itseltäni vähemmän ja välittämään toisten puheista myös vähemmän.
Nyt lapset ovat jo isoja, opettajantyöt unholassa ja liikunta rajoittuu lyhyisiin koiranpissatuslenkkeihin, mutta silti mennään eteenpäin. Valtavaa nöyrtymistä on vaatinut, että joka aamu herää varovasti, kuuntelee itseään ja yrittää olla pettymättä, jos sinä aamuna jalat ovat taas hukassa. Ehkä ne löytyy illaksi tai sitten huomiseksi.... Ihmiselle, joka aina suunnitteli kaiken valmiiksi varasunnitelmineen, on terveellistä opetella elämään päivä kerrallaan. Todella vaikeaa, mutta varsinkin viimeiset 15 vuotta ovat opettaneet paljon.
Mutta selviytyäkseen tarvitsee voimavarapankin. Minulla lapset, koira ja käsityöt.
